Lähdimme pikkubussilla Helsinkiin kohti Kaupunginteatteria. Ilmassa oli jännitystä. Monella meistä oli kulunut vuosia teatterissa käynnistä. Saattoipa olla joukossa niitäkin, jotka eivät koskaan ole käyneet teatterissa. Itse en juuri musikaalia ole nähnyt.
Matkalla jaettiin liput, ja aika vauhdilla piti mennä, koska esitys alkoi jo 18.30 ja olimme paikalla vasta 18.00. Heti jonottamaan väliaikakahvipöytää, ja pääsimme juuri ja juuri sisään ennen aloitusta. Mietin kotona asua, ettei ole liian arkinen eikä liian hieno, kunnes näin suuren osan yleisöstä olevan lapsiperheitä ja yleensäkin lapsia, lopetin heti asuni ajattelun. Niin naismaista...
Istumapaikat olivat mitä mainioimmat. Keskellä suurta teatteria ja 10:llä ja 11:sta rivillä. Ilmankos liputkin olivat aika tyyriit..Seurakunta tarjosi tämän retken meille kiitokseksi tehdystä työstä.
Ensimmäinen ajatus oli, että mihin lastenteatteriin sitä on itsensä tunkenut...
Heti alkajaiseksi pitää tunnustaa, etten mitään niin upeaa teatteria ole aikaisemmin nähnyt. Jo estradin koko sekä sen mahtavat lavasteet vetivät maalaistytön hiljaiseksi. Orkesteri oli lavan alla näkymättömissä, ainoastaan kapellimestarin päätä ja käsiä hiukan näki. Lavasteet liukuivat melko äänettömästi paikasta toiseen ja kaikki sujui kuin rasvattu. Melkein liian hienoa ollakseen totta, joten aloin jo odottamaan hiukan mokailuja; kompastelua, lavasteiden kaatumista, sanojen unohtelua... mutta ei mitään...
Näyttelijät olivat tehneet hirmuisen työn muistaessaan kaikki ne vaikeat laulut ja sanat, aivan huikeaa. Enkä tässä kehu liikoja. Miten lapsetkin pystyvät yhtäaikaa näyttelemään, laulamaan ja ylipäätänsä muistamaan kaikki ne laulut. Meissä kuorolaisissa se herätti suurta kunnioitusta, koska ulkoaoppiminen on meille monille aivan liian tuskallista.
Väliaikakahvit olivat paikallaan. Saimme hetken turista niitä näitä ja sitten palata katsomaan musikaalin loppuosaa. Vaikka katseleminen pitäisi olla rentouttavaa, tunsin kuitenkin loppua kohti niskan jäykkyyden ja hienoinen päänjyskytys antoi merkkejä, että kohta voisi jo loppua.
Vaikka musikaali onkin lastensatuun perustuva, oli se kuitenkin tehty kaikille sopivaksi. Joten tällainen keski-ikäinen vanhuskin innostui ja jännitti koko esityksen ajan niin, että niska jäykistyi. Loppulaulujen ja aplodien kohdalla, huipennuksena vielä Maija Poppasen lento ylitsemme, pillahdin sisäisesti itkuun. En voinut katsella sivuille, etten paljastaisi kyyneleitä silmissäni. Musikaali oli löytänyt sisäisen lapseni ja annoin sen hetkeksi päästää ilon ja innostuksen kyyneleet valloilleen, kunnes taas ryhdistäydyin ja aikuistuin.
Meille kaikille jäi mukaanvietäväksi kevyt olo ja rinnassa hersyvä naurava lapsi...
Klikkaa tästä lisätietoja musikaalista:
Musikaalikuvat: Tapio Vanhatalo
Helsingin Kaupunginteatteri
Kirjoitat mukavaa ja elävää tekstiä, tunnelmat välittyvät lukijalle hyvin :)
VastaaPoistaEipä sitä ennen ollut tuollaista "hemmottelua" kuorolaisille! Aikoinani lauloin kirkkokuorossa ja 2 vuotismerkkikin jäi saamatta eikä mitään muutakaan tarjontaa ollut. Kuorossa oli ihana laulaa mutta ääni ei kestänyt astman puhjettua. Voi niitä aikoja!
VastaaPoista